Avaan läppärini ja selaan tuttuja uutissivuja. Maailma ja media on täynnä suuria uutisia. Pakolaisvyöry, suurlakko, jättityöttömyys, hyvinvointivaltion romahtaminen, yhteiskunnan kahtiajakautuminen ja hallitsematon vihapuhe tulvivat sanoina ja kuvina syliini.
Puhelin piippaa, ystäväni kertoo olevansa flunssassa ja sairaslomalla, kuluttavansa aikaa värittämällä aikuisten värityskirjaa. Uusi piippaus tuo mukanaan viestin toisen ystävän marjankeruureissusta. Minä vastaan molemmille laittamalla kuvan auringonkukista, jotka poimin pellolta mökkimatkan varrelta. Aika arkista, ei lähelläkään suuria uutisia nämä minun elämäni asiat.
On kuitenkin tullut jo tähän ikään mennessä täysin selväksi se, että jokaisen suuren uutisen takaa löytyy pieni ihminen, joka elää keskellä jonkin kokoista oman elämänsä kaaosta. Kun turvallisuuden tunne ja luottamus puuttuvat maailmasta ja elämästä, ei todelliselle keskustelulle, kuuntelulle ja kuulluksi tulemiselle ole tilaa. Pakolaiskriisin ratkaisu tai työttömien työllistäminen on mahdoton tehtävä yhdelle – niin, koko maailmaakaan ei voi pelastaa.
Mutta pysähtyä voi, keskelle isoa tai pienempää kaaosta. Asettua paikoilleen muiden ihmisten joukkoon, hiljentyä kuuntelemaan, puhumaan, pohtimaan ja tulla sillä tavoin kuulluksi myös itselleen. On tärkeää ymmärtää, mitä toinen ihminen tuntee. Huolen kantaminen minun omista, tärkeistä ja läheisistä ihmisistä on huolehtimista kaikista muistakin ihmisistä. Hyvien asioiden jakaminen on merkityksellistä, vastapainoksi huonoille. Arki koostuu tutuista velvollisuuksista, vapaapäivä tuntuu tarpeelliselta, jotta jaksaa työn.
Vihapuhe, kiusaaminen, suvaitsemattomuus ja ylimielisyys kutsuvat keskusteluun ymmärrystä, läsnäoloa, rinnalla kulkemista ja toisen pahaan oloon asettumista. Siinä hetkessä voi olla mahdollisuus rakentamiseen ja korjaamiseen, turvallisuuden ja luottamuksen uudelleen etsimiseen. Ensin pitää vain ymmärtää, mistä oikeastaan on kysymys.
teksti ja kuva: Erja Vanhala, psykoterapeutti, työnohjaaja
www.terapiatupa.net